Viiva
Haltianaiset paljastavissa puvuissaan


Kuvittelun ja mahdollisuuksien perusgenre, fantasia, ei anna naishahmoille kovin paljon tilaa. Naisen tehtävä on olla rakkauden kohde tai pelastettava linnanneito siitäkin huolimatta että mielikuvituksen temmellyskentällä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. Elokuvien ja kirjallisuuden naissterotyypit toistuvat myös roolipeleissä.

Internetissä syntyi suuri meteli, kun maailmalle levisi huhu, että joulukuussa ensi-iltansa saavassa Lord of the Rings -elokuvassa yhdeksänhenkistä sormuksen saattuetta olisi muutettu. Huhun mukaan yksi J.R.R. Tolkienin trilogiassaan kuvaamista Sormuksen miespuoleisista ritareista olisi pudotettu pois ja korvattu naisella. Naishahmon uskottiin olevan alkuperäisessä trilogiassa melko vähän tilaa saava Arwen-haltianeito.

Huhu eli pitkään. Edelleenkin elokuvan ohjaajan, uusseelantilaisen Peter Jacksonin, pitää elokuvan virallisella sivustolla (http://www.lordoftherings.net/) korostaa, ettei sormuksen saattuetta todellakaan ole muutettu.

Arwen-haltianeidosta noussut kohu on mielenkiintoinen, sillä se osoittaa ainakin sen, miten tärkeä asema Tolkienilla on fantasiagenressä. Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta onkin muodostunut eräänlainen fantasian mittapuu, johon kaikkea muuta niin kirjallisuutena kuin elokuvina ja peleinäkin tuotettua fantasiaa verrataan. Kirjallisuustutkijat ovat osoittaneet, että Tolkienilla oli edeltäjiä ja että fantasian kenttä ei suinkaan rajoitu puhtaaseen tolkienlaiseen fantasiaan. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että monille fantasian harrastajille Tolkien merkitsee samaa kuin fantasian perusta. Tolkien ja hänen laaja tuotantonsa myös mielletään osasyyksi siihen, että nykyinen laajalle levinnyt sarjatuotantofantasia niin elokuvina kuin kirjoinakin on syntynyt. Samoin Tolkienin vaikutus roolipeleihin on ollut voimakas ja esimerkiksi tutkija Frans Mäyrän mukaan Taru Sormusten herrasta on ollut synnyttämässä koko roolipelikulttuuria.

Arwenista ja sormuksen saattueesta syntynyt kohu osoittaa mielenkiintoisella tavalla sen, miten miehinen fantasian maailma on. Fantasiagenren yhdessä kuuluisimmista seikkailijajoukoista, sormuksen saattueessa, on yhdeksän miestä eikä yhtään naista. Symbolista on myös se, että Taru Sormusten herrasta -trilogian hahmoista kyllä saisi tyttökalenterin, mikäli ottaisi jättiläismäisen, yököttävän Lukitar-hämähäkin joulukuun tytöksi.

Kun fantasian perusta on pitkälti Tolkienissa, fantasiasta yleensäkin tulee helposti hyvin miehinen laji. Kun kertomuksissa lainataan tai sovelletaan Tolkienin luomaa perinnettä, saattaa mukaan hiipiä myös tolkienlainen naishahmojen väheksyminen.



Fantasia - naissterotypioiden temmellyskenttä

Sana 'fantasia' tulee kreikan sanasta kuvittelu ja merkitsee Otavan Uuden sivistyssanakirjan mukaan mielikuvitusta tai kuvitelmaa. Fantasian perustekijä ja kiinnostavuuden lähde onkin mielikuvitus; mitä tahansa voi tapahtua kun todellisuus ei kahlitse.

Siitä huolimatta fantasian hyvinkin intermediaalinen kenttä kirjoista ja sarjakuvista elokuviin ei toteuta naishahmoja lainakaan niin mielikuvituksellisesti kuin voisi olettaa. Pikemminkin naishahmot on toteutettu hyvin sterotyyppisesti. Myös monet mieshahmot – esimerkiksi seikkailemaan haluava nuori poika – ovat toistuvat toistumistaan, mutta tässä artikkelissa keskiössä ovat nimenomaan fantasian naiset.

Tolkienin kiistelty Arwen on hyvä esimerkki yhdestä fantasian naishahmojen luokasta. Tällaisilla hahmoilla voi olla merkittävä rooli tarinan juonen kuljetuksessa, mutta nimenoman niin, että varsinainen miessankari saa innoituksensa Arwen-tyyppisten hahmojen rakkaudesta. Onkin oireellista, että Arwenin näkyvyyttä tulevassa Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa on nostettu nimenomaan korostamalla Arwenin ja sormuksen saattueessa olevan Aragornin rakkaustarinaa. Tällaisissa asetelmissa mieshahmo on aktiviinen sankari joka tekee ja taistelee saavuttaakseen Arwen-tyyppisten hahmojen rakkauden. Nainen on sankarin palkinto.

Arwen-hahmot symboloivatkin kotia, arvoja ja kaikkea muuta sitä vaarassa olevaa, jota sankarin täytyy puolustaa. Usein tarinan lopussa sankari saa naisensa ja jälleennäkeminen kruunaa kaiken sen vaivan joka seikkailusta on tullut. Hyvä esimerkki tästä on Willow-elokuvan (1988, Ron Howard) lopun kohtaus, jossa sankari palaa vaimonsa luokse kääpiöiden kylään. Willow'n ja Kaiyan syleily vahvistaa sen, että Willow on todellinen mies, joka teki vaivalloisen seikkailumatkansa myös suojellakseen tosimiehen tavoin vaimoaan ja lapsiaan.

Robin Hood -myytin pohjalta tehdyissä tarinoissa (esim. Prince of Thieves [1991, Kevin Reynolds] ja Robin of Sherwood -tv-sarja [1984-1986]) seikkaileva Marion on toinen keskeinen fantasian naisstereotypia. Marion-hahmot ovat lähellä Arwen-hahmoja, mutta siinä missä Arwenit ovat sankareiden palkintoja, Marioneille on usein varattu viisaan, aikuisen naisen rooli. Marionit ovat usein näkyvämmin esillä tarinassa kuin Arwen-hahmot. Marionin tyyppisiä hahmoja esimerkiksi kaapataan houkutuslinnuiksi, joilla kiristetään varsinaisia sankareita. Muun muassa tv-sarja Xenan Gabrielle on paikoin Marion-tyyppinen hahmo, vaikkakaan ei puhtaasti.

Toisaalta Marion-hahmot saattavat olla suurien seikkailijajoukkojen "pakollisen naisen" paikalla. Mielenkiintoinen on esimerkiksi Mystic Knights -tv-sarjan seikkailijajoukko, jonka neljästä taistelijasta yksi on musta ja yksi nainen. Kun sankareita on useampia, sarja kosiskelee suurempaa katsojajoukkoa.

Naishahmo voi toimia tarinassa myös tehtävään lähettävänä voimana, jolloin on kyse Galadriel-hahmoista. Tolkienin Galadriel on voimakas ja viisas haltiakuningatar, joka varustaa sormuksen saattueen neuvoilla ja lahjoilla.

Klassinen Galadriel-hahmo on Lumikin paha äitipuoli. Fantasiassa Galadrielin kaltaiset naishahmot yleensä edustavat joko hyvää tai pahaa. Esimerkki molemmista löytyy Willow'sta, jossa pääsankarin matkaa avustaa haltiatar Fin Raziel ja tehtävää vastustaa paha kuningatar Bavmorda. Myös tv-sarja Siamin tyttöjen haltiakuningatar Merytissä on Galadriel-hahmojen piirteitä. Meryt ajaa Zadarian rauhoittamista aseilta ja hänen mielipiteensä ja toimensa sysäävät liikkeelle Zadarian tapahtumat.

Vaikka Galadriel-hahmot ovat aktiivisempia kuin esimerkiksi kotiliettä lämmittämään jäävät Arwen-hahmot, ne ovat silti vajaavaltaisia. Hyvin usein hahmoille käy kuin Merytille Siamin tytöissä: vaikka on voimaa tehdä maailma hyväksi, hahmo on niin toisenlaista rotua tai edustaa niin erilaista periaatetta tai maailmankatsomusta, että muiden on täysin mahdotonta ymmärtää häntä. Silloin lopputuloksena on kuolema tai syrjäytyminen siitä asemasta, jossa valtaa voisi ylipäänsä käyttää.

Usein myös Galadriel-hahmojen voima ei ole heidän omaansa vaan muilta lainattua. Tolkienin haltiakuningattaren voima kumpuaa sormuksesta, Asko Martinheimon Tuhkanaama ja taivaantakoja -kirjan Kaikennäkevän voima sinisestä kivestä. Näin siis taikuus ja valta sinänsä eivät kuulu Galadrielille ja Kaikennäkevälle, vaan ovat vain lainassa, samoin kuin taikavoiman sisältävä esine.

Fantasian naishahmoille annetaan usein myös viattoman ja harhaan johdettun rooli. Hahmo voi tehdä myös jonkin kohtalokkaan virheen, joka uhkaa syöstä valtakunnan tuhoon.

Legend-elokuvan (1985, Ridley Scott) naispäähenkilö Lily on juuri tällainen harhaanjohdettu hahmo: maagisen yksisarvisen koskettaminen johtaa onnettomuuteen, ikuiseeen talveen, ja tekee Lilystä paholaisen pojan vangin. Myös lankeaminen - tanssikohtaus mustapukuisen naisen kanssa - on toteutettu kekseliäästi. Samantyyppinen viaton ja harhaanjohdettu hahmo on myös Chinese Ghost Storyn (1987, Siu-Tung Ching) toinen päähenkilö, haamuna valtiattarelleen ruokaa pyytävä Nieh Hsiao-Tsing.

Näille naishahmoille jää hyvin vähän toimintatilaa, sillä heidän tehtävänsä on lähinnä olla pelastettavina. Hahmo vastaakin klassista ryöstettyä linnaneitoa, joka on lumottu tai muuten vain avuton eikä pysty omin avuin selviämään vaikeasta tilanteesta vaan tarvitsee ritarin pelastuakseen.

Linnanneitoja aktiivisempia – ja ehkä fantasian kaikkein itsenäisimpiä – naisia ovat taistelevat naiset. Tällainen hahmo pelkistetyimmillään löytyy Conan Barbaari -elokuvasta, (1982, John Milius) jossa Conanin ja Subotai-varkaan lisäksi seikkailee myös Valeria-niminen nainen. Valeria on hyvä taistelemaan ja suorastaan uhkarohkea - hänen iskulauseensa on "haluatko elää ikuisesti?" Conanin naispuoleinen vastine taas seikkailee elokuvassa Red Sonja (1985, Richard Fleischer). Viime aikoina ehkä tärkein aktiivisten naisten esittelijä on ollut tv-sarja Xena. Siinä ristiriitainen soturiprinsessa Xena yrittää puolustaa oikeutta mytologisessa maailmassa.

Olen usein roolipeleissä valinnut itselleni hahmoksi taistelevan naisen, sillä se antaa tilaa toimia. Näiden hahmojen kiusallinen ominaisuus kuitenkin paljastuu roolipelipiirien niille antamasta lempinimestä 'chainmailbikinibeibsi'. Tomb Raider -tietokonepelin Lara Croftin tavoin fantasian Xena-hahmot ovat usein kovin vähäpukeisia ja poikkeuksellisen kauniita. On syntynyt jopa oma taidetyylinsä, jossa vähäpukeiset, haarniskoidut naiset poseeraavat petojen vieressä suuri miekka tai kirves paljaana.

Taistelevien naishahmojen aktiivisuus muuttuukin helposti sivuseikaksi, sillä vähäpukeisuus riisuu hahmojen itsemääräämisoikeuden ja taistelutaitojen uskottavuuden ja asettaa hahmot miehisen kuluttajakunnan katsottavaksi. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista nähdä, miten tulevassa Lord of the Rings -elokuvassa puetaan Tolkienin taisteleva nainen, Rohanin neito Eowyn.

Varsinkin nuorille suunnatussa fantasiassa on kuitenkin myös nuoria naispäähenkilöitä. Kirjallisuuden puolella tällaisia hahmoja ovat Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär, Philip Pullmanin Universumien tomu -sarjan Lyra tai Michael Enden Momon päähenkilö. Myös Disneyn Mulan-elokuvan päähenkilö voidaan liittää tähän joukkoon.

Yksi klassisimpia esimerkkejä nuorista naispäähenkilöstä on Labyrintti-elokuvan (1986, Jim Henson) Sarah. Labyrintti kuvaa tytön kasvua naiseksi. Alussa Sarah leikkii fantasialeikkiä, mutta vanhemmat pakottavat hänet hoitamaan pikkuveljeään. Sarah on vanhemmilleen niin vihainen että toivoo peikkojen vievän veljen. Kun se sitten tapahtuukin oikeasti, Sarah joutuu lähtemään pitkälle matkalle hakemaan veljeään peikkokuningas Jarethin valtakunnasta.

Jos Labyrinttiä lukee vastakarvaan, elokuvan subtekstin voi ajatella kertovan siitä, miten tyttö kasvatetaan naiseksi ja vastuunkantajaksi. Aikuisen naisen pitää huolehtia lapsista, eikä suinkaan toteuttaa itseään leikkien tai tarinoita kertoen.



Sterotypiat roolipeleissä

Fantasiasta siis löytyy voimakkaita naissterotypioita, vaikkei periaatteessa mikään pakota toistamaan naiskuvia. Niin kuin todettu, fantasian perusluonne pikemminkin tarjoaa rajattomat mahdollisuudet luoda uutta ja ennenkokematonta.

Fantasiatarinoita voidaan kertoa myös roolipeleinä. Niin sanotuissa pöytäpeleissä pelinjohtaja on valmistellut seikkailun juonen ja pelaajat eläytyvät hahmoihinsa ilman lisärekvisiittaa. Laajalle yleisölle tutummissa live-peleissä eli larpeissa pelinjohtajat antavat pelaajalle ohjeistuksen ja tapahtumien alkutilanteen ja pelaajien tehtävä on konkreettisesti näytellä hahmon toimintaa yhdessä muiden pelaajien kanssa. Mikään ei rajoita roolipelien tarinoita vain fantasiaan ja pelejä pelataankin paljon myös esimerkiksi kauhu- ja scifi-maailmoissa. Silti fantasiapelit ovat edelleen hyvin keskeisiä roolipelikulttuurissa.

Koska roolipeleissä kyse on tarinoiden kertomisesta ja mielikuvituksesta, ne antavat mahdollisuuden toteuttaa vaikka maailman, jossa on viisi sukupuolta. Yhtä hyvin peli voisi tapahtuma maailmassa, jossa vammaiset ihmiset olisivat normaaleja ja vammattomat outoja tai maailmassa jossa sukupuoli olisi häilyvä ja muuttuisi tilaneen mukaan niin kuin Ursula K. Le Guinin teoksessa Pimeyden vasen käsi. Olen myös itse pelannut peliä, jossa miekat kuuluvat miehille, mutta oikeuden jakaminen on naisten tehtävä. Pitkälle päästäisiin jo sillä, että kuningas tai hallitsija ajateltaisiin naiseksi.

Silti roolipelit toistavat elokuvien ja kirjallisuuden sukupuolikuvausta ja naisstereotypioita. Osittain syynä on pelintekijöiden rajallinen aika, sillä aivan uuden hahmon keksiminen on hyvin työlästä. Osittain sterotypioiden toistumista selittää hahmojen perustuminen yhteiseen kulttuuriseen perinteeseen. Materiaalia peleihin ammennetaan elokuvista ja kirjoista, jolloin niissä toistuvat hahmot siirtyvät myös peleihin. Koska esimerkiksi Tolkienin teokset ovat hyvin tunnettuja roolipelipiireissä, peleihin lainautuu myös paljon Tolkien-tyyppisiä hahmoja. Sterotypiat ovat peleissä myös käytännöllisiä, sillä pelaajan on helppo tavoittaa hahmon olemus eli "pelata oikein" hahmoa, joka on hänelle tuttu muualta kulttuurista.

Vaikka TV1:n Siamin tytöt oli dramatisoitua roolipeliä, siinä tuli hyvin esille pelihahmoille tyypillinen sukupuolien stereotyyppisyys. Zadarian maassa haltiat ja keijut ovat naisia, joilla on avokaulaiset puvut. Taistelijat ja kuninkaat taas ovat miehiä, lukuunottamatta hankalaksi muuttuvaa kuningatar Marea. Kokeneen roolipeliharrastajan mukaan kyse on paitsi hahmojen kulttuurisen tuttuuden tuomasta tottumuksesta, myös osoittain siitä, että miehet haluavat peleissä leikkiä aseilla kun taas naispelaajat haluavat "tanssia vaaleissa puvuissa kuun valossa".



Uusia kuvia, onko niitä?

Edellä esittämäni naishahmojen luokittelu on kiinnostavaa sellaiseenaankin, sillä tuohan se esiin sterotypioiden yleisimmät muodot. Sen lisäksi ainakin feministisesti suuntautunut fantasian kuluttaja voi nauttia ryöpystä mustaa huumoria, sillä onhan jokaisessa sterotypiassa jotain valittamista: yksi on lapsi, toinen katseen kohde, kolmas ei hallitse omaa voimaansa, neljäs on tarinassa mukana vain houkutuslintuna ja niin edelleen. Joko naiseus tarkoittaa samaa kuin jollakin tavalla miehen kautta määrittyminen tai sitten se määritellään negatiivisesti, avuttomuudeksi, heikkoudeksi tai pelastamisen tarpeessa olemiseksi.

Luokittelu kuitenkin toimii myös työvälineenä, jonka avulla voi pohtia sitä, mitä jää luokkien ulkopuolelle eli millaisia naishahmoja fantasiasta puuttuu. Feministisestä näkökulmasta katsottuna kulttuurista löytyy hyvin vähän hahmoja, jotka voivat todella haastaa klassisimmat sterotypiat ja niiden heikkoudet.

Feministisesti suuntautunut kirjailija Ursula Le Guin on kuitenkin onnistunut luomaan yhden hahmon, joka haastaa fantasian tavallisimmat naiskuvat.

Maameren tarinat -sarjan päätösosassa hän kuvaa Therru-nimistä tyttöä, joka on palanut ja jota on pahoinpidelty, luultavasti myös seksuaalisesti. Le Guin kuvaa Therrun nimenomaan nuoreksi tytöksi ja käyttää paljon tilaa osoittaakseen, miten hän hiljalleen rohkaistuu naisten ylläpitämässä kyläyhteisössä.

Kirjan lopussa Therrun oikea olemus paljastuu: hänen tosinimensä on Tehanu, tähti, ja hän on lohikäärmeiden ihmismuotoinen sukulainen. Tehanun isä on lohikäärme Segoy, kaiken synnyttäjä ja Maameren korkein jumala. Myös Therru-Tehanun puhevaikeudet saavat selityksen, sillä hänen äidinkielensä ei ole Maameren tavallinen puhekieli vaan lohikäärmeiden kieli, joka on luomisen ja taikuuden kieli. Tehanulle tarjotaan mahdollisuutta lähteä mukaan lohikäärmeiden maille mutta hän haluaa jäädä ihmisten keskelle. Lähtiessään Tehanun isä Segoy sanoo hänelle "sinulla on täällä paljon tehtävää" ja Tehanu vastaa tietävänsä sen.

Le Guin on kirjoittanut kirjaansa hyvin voimakkaasti näkyviin naisten alhaisen paikan Maameren yhteisöissä. Sitä vasten hän nostaa selkeästi naispuoleisen hahmon tekemään maailman todellista taikuutta, puhumaan luomisen puhetta. Samalla kun Le Guinin Tehanu on puolijumala, hän on myös selkeästi nainen eikä vain miesjumaluuden muottiin asetettu naishahmo.

Tehanun kaltaisia hahmoja fantasiassa on vähän. Audiovisuaalinen kulttuuri ja nimenomaan suuren tuotannon Hollywood-elokuvat pystyvät harvoin todella taivuttamaan sterotyyppejä, joten elokuvista tai televisiosta on hankala löytää vastinetta Le Guinin Tehanulle. Lähimmäksi pääsee ehkä The Fifth Element -elokuvan (1997, Luc Besson) Leeloo, joka on täydellinen olento, lähes jumala nopeine oppimiskykyineen ja taidokkaine liikkeineen. Häntäkin kuitenkin elokuvassa käsitellään paljolti ikään kuin pelokkaana lapsena. Näin siitäkin huolimatta, että periaatteessa ei olisi mitään estettä sille, että Leeloo olisi jonkinlainen Terminator-elokuvien tuhoajarobottien sukulainen ylimaallisine voimineen. Hahmoa ei kuitenkaan ole kehitetty tähän suuntaan, vaan Leeloo värisee pelosta ja epätoivosta suurimman osan elokuvaa ja pääsee näyttämään yliluonnollisuutensa ja taitonsa vain paikoitellen, miesten avustamana.




***

Perimmäinen - ja kiistelty - kysymys fantasian naishahmojen kohdalla on vanha: Jos fantasiassa esitetään jonkinlaisia naisten representaatioita, mikä on niiden suhde todellisuuteen? Ovatko fantasian naishahmot vain kuvaus todellisista valtasuhteista vai tuottavatko ne myös valtasuhteita ja naispaikkoja maailmaan, jossa elämme? Ja voisiko toisenlaisten kuvien kautta myös muuttaa maailmaa?

Mitä tahansa noihin kysymyksiin vastaakin, monelle naiselle fantasian naishahmot ovat ahdistavia. Esimerkiksi ystäväni päätyi lapsena kuvittelemaan sormuksen saattueeseen muutaman tyttöhobitin, koska Tolkienin trilogiassa tyttöhobitteja ei ollut. Itse taas olen roolipelissä suutuspäissäni ajanut hahmoni itsemurhaan, koska en halunnut eläytyä niin surkeaan ja huonosti kirjoitettuun hahmoon.

Minua harmitti pelatessani se, että minut oli tuomittu kurjaan hahmoon vaikka juuri roolipeleissä olisi hyvä mahdollisuus leikitellä identiteetillä ja muokata uusiksi tuttuja sterotypioita. Sama minua harmittaa fantasian kohdalla muutenkin: samat vanhat kuvat kertautuvat helposti vaikka kaikki olisi mahdollista, eikä kukaan ole tehnyt kartalle rajoja.




Lähteitä ja kirjallisuutta:

Hall, Stuart: Kulttuurin ja politiikan murroksia. Vastapaino 1992.

Järvinen, Aki: Digitaaliset pelit ja pelikulttuurit. Kirjassa Johdatus digitaaliseen kulttuuriin, Vastapaino 1999.

Koivunen, Anu ja Liljeström, Marianne (toim.): Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen. Vastapaino 1996.

Lord of the Rings -www-sivusto [http://www.lordoftherings.net/] (viitattu 1.4.2001)

Mäyrä, Frans: Muodonmuuttajien maat. Moniulotteinen rooipelikulttuuri. Ilmestyy.



Julkaistu Peili-lehdessä toukokuussa 2001
© Kanerva Eskola



Kanervan kotisivulle | Kanervan tekstejä verkossa
Viiva