Tauoko Lumikeron kylmyydessä.

25.5. Puolip. +7, pohjoistuulta, Hannukuru - Tappuri - Sioskuru

Eilen aivan poikki. Tulin Nammalakurusta Lumikeron ja Suastuntureiden yli Suaskurun kodalle ja edelleen Hannukuruun. Matkaa 15 kilometriä, kaikki vastatuuleen ja suurin osa nousuun.

Olen ylpein pienestä hetkestä Lumikeron huipulla. Huippukasan suojissa, keskellä vihamielistä tuulta ja sadetta varastin hetken ja keitin pienen annoksen mustikkakeittoa. Se oli pakollista, sillä olin jo aivan puhki, mutta myös saavutus. Lumikero ei heti karistanut minua niskastaan. Vasta myöhemmin iltapäivällä Suoastuntureilta katsoessani tajusin Lumikeron korkeuden.

Aina se on samanlaista. Lähteminen on vaikeaa, saapuminen tuvalle on vastenmielistä, vaikka sitten Hannukurun luksustupaan. Tupa on sivistys, polku on villi. Tullessa tuvalle sitä kyttäilee paikkoja, haistelee tuoksuja ja miettii millainen paikka tämä oikein on. Tekisi mieli kävellä ohitse, kun askeleet tuntuvat niin hyvältä rytmiltä. Mutta sitten kun on kantanut puita, hakenut vettä ja tehnyt ruokaa, tupa on jo koti, josta ei enää halua luopua. Pidän niin kovasti neljästä seinästä.

Lähteminen on sitten yhtä hankalaa ja täynnä epäluuloa kuin tuleminenkin. Lämpö houkuttaa, penkit ja laverit tuntuvat kotoisilta, käveleminen järjettömältä. Sitten kun lihakset ovat vähän matkan päästä lämmenneet ja rinkan säädöt asettuneet selkään, seuraava vastaan tuleva tupa tuntuu aivan yhtä järjettömältä. Muutos ja muutos, molempiin suuntiin on vaikeaa.

Kävelemisen rytmi nostaa mieleen musiikkia. Lista on hauska kuva siitä, mitä mielessä liikkuu:

Zen Cafe: Taxi (etenkin rivit "tilaa jo se taksi" ylämäissä ja "yhtä lailla säälittävä olen niin kuin muutkin" kun takki alkaa olla tyhjä)
Björk: Human behaviour (onko metsässä käveleminen ihmisten hommaa?)
Clannadin vanhan Crann Ull -levyn rallatuksia
Ismo Alanko: Kriisistä kriisiin (kun mäen takana onkin toinen)
Don Johnson Big Band (vain yksi rivi: "I'm past the point where losing a day is a disaster")
Jo valkenee kaukainen ranta (vaikka sanoja en osaakaan)
On hanget korkeat nietokset
Mikko Perkoilan laulu Roima-kissasta
Omat jalkojen rytmistä syntyneet rallatukset: "Outakka, OuTAKKA, tak-tak-tak-ka"

Aina kun riekko räkättää vieressäni ja hätkäyttää minua, yritän ajatella, että varsinkin tähän aikaan vuodesta tämä on nimenomaan niiden - ja porojen ja päästäisten ja järripeippojen - kansallispuisto. Minä olen täällä poikkeus, joten kuka minä olen valittamaan oudoista äänistä tai tuttavallisiksi heittäytyvistä hiiristä? Olen nähnyt vain yhden ihmisen jos lasketaan Pallaksen mökkiepisodi pois. Se on saavutus, sillä tavallisesti tämä on Suomen suosituimpia vaellusreittejä.

Kaiken kaikkiaan olen miettinyt paljon Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintytär -romaania. Lindgren korostaa kirjassa sitä, että metsä on kaikkien metsä, myös pelottavien ajattarien. Ja Ronja sanoo harjoittelevansa sitä, ettei putoa jokeen tai Helvetinkuiluun. Tämä matka on minulle samanlainen harjoitus - olen opetellut pelkäämään oikeita asioita, en luontoon kuuluvia ääniä.